Puhuinkin videollakin siitä, miten en oikein muista enään meidän kaukosuhde ajoista mitään. Oonkin nyt viime aikoina koittanut palauttaa mieleeni miltä se tuntui. Musta tuntuu, että en muista siitä ajasta mitään. Olis hyvä muistaa ne ajat silloin kun kaikki tuntuu kaatuvan päälle, koska silloin en toivonut mitään muuta kun että saisin olla Mouadhin sylissä edes hetken.
Kaikkihan alkoi silloin 2010 maaliskuussa kun menin lomalle Sousseen ekaa kertaa. Silloin tavattiin Mouadhin kanssa ööö olisko ollut sunnuntai iltana ja oltiin lähdössä kotiin keskiviikko iltana (muistaakseni). Mähän eka ajattelin, että tuossa yks naistennaurattaja lisää mitä kadut tuntuivat olevan täynnä. Jotain Mouadhissa kuitenkin oli erilaista kun niissä kaikissa muissa. Ainakin se, että se puhui englantia TOSI hyvin. Olin silti hyvin varautunut kun kävimme ulkona ja kahvilla, koska en luottanut yhtään. Varsinkin siinä vaiheessa meinas mennä limpsat väärään kurkkuun kun se sanoo, että mun kanssa se tulee menemään naimisiin. Joopa joo :D Noooo, tutustuttiin lisää se seuraavaksi se soittaakin sen isälle, että on tavannut elämänsä naisen. Siinä vaiheessa olin sitä mieltä että se on ihan sekasin.
En osaa selittää mitä tapahtui, mutta lupasin ja vannoin, että tulisin pian takaisin. Mouadh ei kuulemma uskonut, että tulisin. Yllä olevassa kuvassa näkyy valkosiniraidallisia rakennuksia ja istuttiin yhden takana kasvot merelle päin ja juteltiin. Nimettiin se rakennus KISSING PLACEksi ja Mouadh kaiversi sinne meidän nimet. (Meillä on siitä kuvakin jossain,mut en löytänyt) Nyt noi on jo maalattu sata kertaa, joten enää meidän nimiä ei löydy tuolta. Mun tuli aika lähteä ja Mouadh siirsi mun puhelimeen biisin Keri Hilsonin Knock you down biisin ja mä siirsin sille P.Diddyn Last nightin... Voi luoja, kuinka mä kuuntelin noita biisejä. Mun rintaa puristi kun Mouadh pysäytti mulle taksin ja sanottiin Bye Byet. Käännyin vielä kattomaan takaikkunasta ja sinne se jäi yksin seisomaan.
Laitettiin ihan tajuttomia määriä tekstareita ja soiteltiin nopeita puheluita toisillemme joissa sanottiin vain: "I miss you I love you" lisäksi puhuttiin mesessä KOKOAJAN. Mouadh muutti takaisin sen vanhempien luokse ja juttelin ekaa kertaa myös niitten kanssa. Mua ahdisti kun en tiennyt voinko luottaa siihen ja kuinka monta tuhatta tarinaa olin kuullut näistä samalla tavalla alkaneista lomaromansseista. Päätin, et mun on pakko päästä sinne vielä uudestaan ja PIAN. En anna itelleni anteeks jos en kato tätä hommaa loppuun. Tässä vaiheessa kuitenkaan ei oltu vielä vietetty niin paljon aikaa yhdessä ja ei kunnolla tunnettu joten ikävä oli lähinnä vain harmitusta siitä että ei voida tutustua niin kuin normaalit nuoret. Eli käydä treffeillä ja henggailla yhdessä. Varattiin uusi matka toukokuun loppuun mun kahden kaverin kanssa ja Mouadh tuli sen isän kanssa meitä kentälle vastaan.
Tällä kertaa tapasin Mouadhin perheen ja jouduin heti ristikuulusteluun mitkä on mun aikeet ja milloin mennään naimisiin :D siinä alkoi vähän hiki pukkaamaan ja puna nousta kasvoille... Ensimmäinen kulttuuri shokki oli myös se, että ei voitu edes istua vierekkäin, ei pussata/halata eikä varsinkaan nukkua samassa huoneessa. Oltiin tosi tiiviisti yhdessä ja olin aivan myyty... Viikko oli jälleen erittäin lyhyt aika ja Mouadh ja sen perhe rukoilivat mua jäämään sinne. Jouduin kuitenkin lähtemään Suomeen, koska mulla oli kesätyöt edessä. Lupasin tulla kesän jälkeen. Lähtö oli jälleen aivan kamalaa. Mä vaan itkin. Rintaa puristi ja tuntui, että masennus ottaa vallan. MIKSI MEIDÄN PITÄÄ ASUA NIIN KAUKANA TOISISTAMME?! TÄÄ ON NIIN EPÄREILUA?! Aina kun näin pariskunnan niin teki mieli heittää niitä kivillä ja huutaa, että pussi päähän, täällä on kaukosuhteessa olevia!! Kesä oli sitä vaikeaa aikaa meille, että mulla oli vuorotyö ja Mouadhilla omat työnsä. Mä olin tosi epävarma meistä ja ei pystytty kauhean paljon juttelemaan. Olin ihan varma, että siellä se vikittelee kaikkia turisteja ja mä oon vaan yks niistä kaikista. Olin aina onneni kukkuloilla jos pystyttiin puhumaan mesessä tai edes 1 minuutti puhelimessa (ei varmaan tarvii erikseen mainita, että mun puhelinlaskun avaaminen oli aina kiva jännityselementti). Kaikki meni kuitenkin siihen pisteeseen, että Mouadhin isä hankki mulle harjoittelu paikan ja lähdin elokuussa Tunisiaan.
Meillä oli aika paljon luottamusongelmia puolin sun toisin. Muutettiin yhteen ja yllättääkö ketään jos sanon, että se ei ollut hyvä idea? :D Ei kuitenkaan oltu vietetty aikaa yhdessä kun vähän yli viikko. Okei, puhuttinhan me ihan sikana mesessä yms ja oltiin puhuttu kaikesta. Mutta silti, yhdessä asuminen on aina eri asia. Mua vaivasi koti-ikävä ja mietin onko tällä suhteella tulevaisuutta. Tulin siihen tulokseen, että ei ole ja lähdin. Se oli kamalaa. Me vaan itkettiin ja itkettiin ja Mouadh oli niin surkeena. En oo koskaan nähnyt sitä semmosena. Itkin koko matkan lentokentälle, lennolla Tunisiasta Pietariin ja lennolla Pietarista Suomeen aloin rauhoittua. Mouadh soitti mulle kokoajan ja rukoili mua tulemaan takasin.
Meni varmaan vuosi. Tunisiassa oli vallankumous ja kuinka usein mä mietinkin, että miten Mouadh voi ja sen perhe. Mutta en halunnut taas vetää kaikkia haavoja auki. Mulla oli aika paska vuosi takana ja ihan yhtäkkiä Mouadh alkoi juttelemaan mulle ja yhtäkkiä me juteltiinkin kokoajan. Me oltiin molemmat muututtu ja yhtäkkiä kaikki tuntui niin hyvältä taas. Juteltiin kuukausia ja ikävöitiin toisiamme, koska siitä oli vuosi kun oltiin viimeksi fyysisesti nähty. Ihan outoa. Onneksi mulla oli ystävä asumassa mun kanssa ja ei tarvinnut nukkua yksin. Jouluna 2011 menin takaisin Tunisiaan. Se hetki kun näät vuoden jälkeen. Yhtäkkiä sun edessä oleva kuva onkin liikkuja ja käsinkosketeltava. Se jännitys kun odotat laukkuja ja Mouadh soittaa kokoajan missä sä oot miks et tuu jo kaikki muut ovat tulleet jo ulos. Siinä se seisoo kukkien kanssa mun edessä ja mä vaan tärisen enkä tiedä miten päin halata ja voiko pussata. Autossa oltiin vain hiljaa ja pidettiin toisiamme käsistä kiinni ja toiseltiin, että this cant be true. Kotiin kun päästiin niin vaan halattiin ja en voinut uskoa että oon nyt siinä sylissä jotain olen odottanut KAUAN. Joka ilta rukoillut, että aika menisi nopeammin. Joka aamu tarkistanut kalenterista kuinka monta päivää on jäljellä. Aika vain mateli eteenpäin. JA NYT SE ON SIINÄ!!
Kuulostaa ihan uskomattomalta, että seuraavan kerran joulun jälkeen (eli helmikuussa) kun menin Tunisiaan niin Mouadh kosi mua. Se kuulostaa ihan sairaalta. Eihän me oltu nähty kuin 4 kertaa ja oltiin juuri vuosi erossa. Mutta silti en epäröinyt sekunttiakaan kun se kysymys kuului. Oltaishan me voitu odottaa, mutta toisaalta miksi odottaa? Kaukosuhteessa varsinkaan ei voi koskaan tietää kun sanoo hyvästit, että mitä jos tämä on se viimeinen kerta ja toiselle sattuu jotain? Tuo viikko oli yksi elämäni ihanimmista!! Toki jälkeenpäin voin sanoa, että on NIIN ERI ASIA, mennä lomalle viikoksi tai kahdeksi ja olla kokoajan yhdessä kun asua yhdessä arkea. Lomalla toinen on AINA lomalla ja se ei ole arkea. Kaikki on ihanaa ja ei tarvitse miettiä töitä yms eikä vähää aikaa yhdessä halua käyttää riitoihin. Tehdään enemmän juttuja yhdessä eikä vaan istuta kotona ja jaeta tiskivuorta ja imurointivuoroja.
Kihlauksen jälkeen (ja kameroiden kuvatessa) lähtö oli kamalaa! Tällä kertaa se tuntui superhyber epäreilulta. Mutta nyt meillä oli kuitenkin suunnitelma ja se oli se, että tämä oli viimeinen kerta kun jätettäisiin hyvästit. Musta tuntui aina lentokentällä, että ihmiset tuijottivat yksin matkustavaa tyttöä, joka on käynyt lomaromanssinsa luona.. Teki mieli huutaa kaikille, että "me mennään naimisiin, ei olla niin kuin ne kaikki muut!!!" . Oli kamalaa palata tyhjään kotiin. Oon kuitenkin sitä mieltä, että sille joka lähtee on helpompaa kun sille joka jää. Koska mun kodissa Suomessa ei ollut kuitenkaan meidän yhteisiä muistoja. Vain toivoa siitä, että jonain päivänä saisin Mouadhin mun kotiin. Tällä kertaa kun meillä oli selvä suunnitelma niin aika meni nopeasti. Toki mulla oli vaikeuksia nukkua yksin ja yleensä nukahdinkin läppärin ollessa auki ja How I met your motherin ollessa päällä. En vain kestänyt hiljaisuutta. Taittelin toisesta peitosta "ihmisen" ja rutistin sitä. Heräsin joskus yöllä siihen kun Mouadh soittaa, että Hobbok inti (rakastan sinua tunisiaksi) ja tirautin kyyneleen. Huhtikuussa 2012 muutin Tunisiaan. Ja luojan kiitos tein sen.
Joskus kun meillä on vaikeeta ja riitaa ja toisen naama raivostuttaa, niin mietin hetken, että voi kun oltais vielä kaukosuhteessa niin voisin vaan sulkea puhelimen tai läppärin. Kaukosuhteessa oli "hyvät puolensa" saa olla rakastettu ja suhteessa, mutta silti on oma vapaus ja voi henggailla kavereiden kanssa silloin kun haluaa ja mennä minne lystää. Odottaminen, päivien laskeminen, lomien suunnitteleminen, tietämättömyys, epävarmuus, huoli toisesta, fyysisen läheisyyden tarve... ehkä ne negatiiviset puolet ovat kuitenkin pahempia.... Saan olla kiitollinen siitä, että ei jouduttu olemaan kauaa kaukosuhteessa ja meillä oli mahdollisuus asua yhdessä Tunisiassa ennen Suomeen tulemista. Pitäisi muistaa joka päivä se yksinäisyys, kateellisuus kaupungilla näkyville pareille, ikävä, kaipuu ja itkut. Nyt mulla on tuo habbibi täällä mun kanssa ja en enään tunne ikävää <3 br="">
