tiistai 12. elokuuta 2014

Goodbyes seems to be the hardest words

Kaks viikkoa meni todella nopeasti. Varsinkin vikat päivät. En voinut uskoa, että torstai-iltana piti sanoa heipat perheelle. Olihan se odotettavissa, mutta silti en ollut yhtään ajatellut sitä hetkeä tai valmistautunut siihen. Aluksi ajattelin, että mikäs siinä kun halaa vaan ja sanoo bislemat. Pussailin puoli tuntia koiranpentuja ja höpöttelin niille. Mouadh halasi sen äiti ja siinä vaiheessa mun kyynelkanavat aukesivat. Sitten mä halasin ja pussailin anoppia poskille. Sitten Mouadhin siskoa. (Aamulla vielä Mouadhin isä ja äiti tuli autolla viemään meidät hotellilta junalle ja itkin vielä enemmän.) Lähdettiin pois kauhean ruokakassillisen kanssa. Mouadhin pikkuveli tuli saattamaan meitä taksille koiran kanssa, koska sen äiti pelkäs et meille sattuisi jotain. (Joku aika sitten ihan heidän kotikadun vieressä oli kidnapattu tunisialainen tyttö tämän kihlatulta, joka oli hakattu. Tyttö oli raiskattu ja löydettiin myöhemmin... :(  ) Taksi tuli ja Mouadh halasi veljeään. Sit mä halasin sen veljeä, joka kuiskasi mulle : "Laura, pidä huolta mun veljestä!" Kun pääsin taksiin niin aloin vaan itkemään. Mulla oli niin ristiriitaiset tunteet. Tuntui ihan kamalalta, että vien Mouadhin sen perheeltä. Mun takia se joutuu jättämään sen äidin itkemään ja pikkuveljen ikävöimään. Toisaalta taas olin onnellinen, että hyvästeltiin yhdessä ja ettei mun tarvinnut hyvästellä Mouadhia. Se tulisi mun kanssa kotiin. Se kutsui jo Suomea kodikseen. Siitä tuli hyvä mieli.

Kuitenkin koko matkan oltiin hiljaa ja kysyin jossain vaiheessa mikä fiilis. Mouadh vaan sanoi, että ei täällä, älä puhu nyt. Näin siitä, että se pidätteli itkua. Päästiin hotellille niin sit se alkoi. Tää on mun kotimaa, mitä jos en enään nää mun perhettä. Voisinpa viedä ne täältä pois. Ehkä tän maan tilanne menee niin huonoksi, että tänne ei ole enään turvallista tulla. Mitä jos mun äiti kuolee, se on jo vanha ja sairas. Mitä noihin voi sanoa? Koitin vaan rauhoitella ja vakuutella, että tullaan pian takas ja näät vielä kaikki. Vaikka enhän mä voi tietää. Ennen nukkumaan menoa sanoin vielä : "Kiitos, että tuut mun kanssa kotiin ja jätät kaiken mun takia." Mouadh sanoi: " Tottakai tulen. Mä rakastan sua."

Koitin miettiä miltä musta tuntui sanoa heipat lentokentällä. Tai miltä tuntui "lomailla" laskien kauhulla päiviä hyvästeihin. Miten koitin tukahduttaa itkun kentällä ja vaan toimia ilman ajatuksia ja tunteita. Jos näin jonkun suomi/tunisia parin/perheen menossa kotiin yhdessä, käänsin pään pois kun en kestänyt katsoa. Näin Tunisin kentällä yhden tytön jonossa miehensä kanssa, mutta odottamassa koneeseen nousua yksin. Huomasin, että hän katsoi meitä. Yhtäkkiä hän nousi ja meni toiselle puolelle istumaan. Mulle tuli paha mieli. Tiesin niin hyvin miltä hänestä tuntui. Samalla olin niin onnellinen, ettei mun enään koskaan tarvii sanoa hyvästejä kentällä. En enään pystyisi siihen. Se kamala pala kurkussa ja ahdistus rinnassa. Se tunne kun tuut yksin kotiin ja joudut avaamaan skypen. Mä vaan romahdin kun tulin kotiin. Itkin ja itkin ja itkin. Se ikävän puristus rinnassa ja tunne koko ruumiissa, joka vaan haluaa että mies pitäis sua sylissä eikä tarvitsisi nukkua yksin. En todellakaan enään pystyisi siihen.

Olin unohtanut miten onnekas olen, että mun mies on mun kanssa samassa maassa. En oo osannut arvostaa sitä. En ole ollut siitä tarpeeksi kiitollinen Mouadhille. Nyt tajusin ja ymmärsin, että oon niin tottunut tähän, että pidän yhteiseloa itsestäänselvyytenä. Vaikka silloin kaukosuhdeaikoina vannoin ettei mulle koskaan kävis niin.

Kaikki te, jotka vielä elätte kaukosuhde aikoja, olette olleet mun ajatuksissa paljon. Ootte vahvoja ja rohkeita! Vielä se päivä tulee, kun saatte joka aamu herätä rakkaan vierestä, mä lupaan ♥

tiistai 5. elokuuta 2014

Tunisia ♥

Kirjoittelen teille nyt altaalta puhelimella kun sain vihdoin oman netin. Täällä hotellissa on maailman surkein wifi! Vielä muutama päivä aikaa olla täällä kunnes suunnataan takaisin kotiin. Jotenkin todella outoa, ihanaa, surullista ja haikeata olla täällä. Aluksi olin tosi onnellinen. Sitten alkoi tuntua, että oonko mä koskaan edes ollutkaan poissa täältä. Jotenkin varmaan kuvittelin, että asiat täällä olis muuttuneet, koska aikaa on kulunut niin paljon. Olin väärässä. Tuntuu kun mä ja me vain oltais muututtu ja täällä aika olis pysähtynyt. Kaikki paikat näyttää samalta (paitsi meidän vakkari ravintola oli kokenut aivan täydellisen muodonmuutoksen jota tujoteltiin hoomoilasena. Niin ja meidän entinen kotikatu oli päällystetty asfaltilla.) ja ihmiset elää samanlaista elämää. Tietenkin. En mä tiedä sitten mitä oikeen kuvittelin tai odotin. Yks asia on muuttunut. Täällä on TODELLA paljon vähemmän turisteja kuin ennen. Mutta taas enemmän tunisialaisia, libyalaisia ja algerialaisia kuin ennen liikenteessä. Liikenne on edelleen kaoottista ja en tajua miten oon ikinä täällä uskaltanut ajaa. Maan taloudellinen tilanne on huono ja turisteja huijataan edelleen, muttaa yhä uudelleen yllätyn siitä miten vähällä voi oikeasti pärjätä ja miten pienestä ihmiset ovat täällä onnellisia. Suomen päällä leijuu negatiivisuuden ilmakehä, jossa positiivinenkin ihminen kyllä saadaa lyötyä maan rakoon ja negatiiviseksi. Ihaninta lomalla on ollut perhe, koiranpennun pelastuminen ja aurinko. Niin ja mun lemppari ravintola ♥