maanantai 11. marraskuuta 2013

I will stay by your side now and forever, I will always only be in love with you.

Viime viikonloppuna oli tasan vuosi siitä kun tultiin Suomeen. En voi uskoa, että aika on mennyt näin nopeasti. Tavallaan tuntuu, että siitä päivästä on ikuisuus, mutta toisaalta taas tuntuu että se oli vain muutama kuukausi sitten. Valtavan paljon on tapahtunut asioita. Välillä ollaan kiljuttu, raivottu, huudettu niin että seinät melkein kaatuvat. Välillä ollaan naurettu kippurassa, oltu naama näkkärillä aamusta iltaa ja itketty onnesta. Mun hyvä ystävä kysyi multa pari päivää sitten "Miten sä jaksat olla avioliitossa". Tajusin, että en mä haluaisi olla missään muussa tilanteessa elämässäni. Mä oon ollut aikasemmin parisuhteissa ja ei mulla koskaan ollut semmoista tunnetta niitten kanssa mitä mulla on Mouadhin kanssa ollut. Mä vaan tiesin ja tiedän että en halua ketään muuta ja tää on tässä. En osaa selittää miltä musta tuntuu, mutta mä vaan tiesin ja tiedän että sen kanssa haluan olla ja jakaa kaiken. (Me ei tehdä kaikkea yhdessä tai olla kokoajan yhdessä. Saatetaan olla koko ilta puhumatta sen suurempia juttuja, molemmat tekee omiaan ja musta se on ihanaa!)


Hassua miten tuolloin aluksi mun piti hoitaa kaikki asiat ja Mouadh oli ihan pyörällä päästään. Ei se uskaltanut oikeen edes mennä kauppaan yksin, koska ei tiennyt mitä sieltä pitää ostaa ja mikä on kaliista ja mikä halpaa. Aluksi halusin kauheasti näyttää Mouadhille hienoja ja erikoisia paikkoja Suomessa mitä se  eiehkä koskaan ennen ole nähnyt tai kokenut. Ihan kun se nyt muka olis jostain kehitysmaasta tullut tänne :D Halusin aina tehdä hyvää ja suomalaista ruokaa. Jossain vaiheessa huomasin, että ei mulla ole mikään kiire näyttää Mouadhille kaikkia Suomen paikkoja kerralla, se tulee olemaan täällä. Sen ei tarvitse joka päivä syödä eri ruokaa ja käydä mun kaikissa lempi ravintiloissa, koska meillä on aikaa. Mä pelkäsin, että jos en anna sille ihanaa kuvaa Suomesta, niin ehkä se haluaa täältä pois? Mitä jos se joku aamu vaan herää ja sanoo, että en mä halua olla täällä. Se oli mun suurin pelko. Mutta sitten tajusin, että ei Mouadh tullu tänne nähtävyyksien tai hyvän ruuan takia, se tuli tänne mun takia. Se jätti oman kotimaansa ja perheensä sen takia että saisi rakentaa mun kanssa perheen täällä. Mä olin Tunisiassa 6 kk ja meinasin välillä pakahtua ikävään  jota tunsin mun rakkaita ja kotimaatani kohtaan. Mun perheellä ja kavereilla oli kuitenkin mahdollisuus matkustaa Tunisiaan milloin vain, mutta Mouadhin perhe ei tänne voi tulla (ainakaan helposti). Usein ajatellaan, että "kaikkihan nuo mamut" haluavat vaan Suomeen ja Eurooppaan elämään meidän verorahoillamme ja niille kaikki annetaan kultalusikalla. Kuinka moni suomalainen olis valmis jättämään KAIKEN ja aloittamaan AIVAN ALUSTA? Et osaa kieltä, kulttuuri on erilainen, et pysty itse hoitamaan asioitaisi, täytyy vaan luottaa viraisiin ihmisiin, ruoka on erilaista, ilmasto on kylmä ja pimeä tai vastakohtana yötä päivää valoisa, toivot sydämesi pohjasta että saisit edes jonkun työn jotta voisit pitää perheestäsi huolta, kuulet jatkuvasti huolestuttavia uutisia kotimaastasi jossa perheesi elää ja saattaa olla vaarassa... listaa voisi jatkaa loputtomiin. Nostan hattua kaikille maahanmuuttajille, itse en pystyisi. Usein se tässä arjessa unohtuu, miten paljosta toinen on luopunut ollakseen minun kanssani.


Ps. Oon ajatellut tehdä postauksen liittyen jo pari viikkoa sitten tulleeseen Islam-iltaan ja Islamiin yleensäkkin. Olisko teille mulle jotain kysymyksiä tähän aihepiiriin liittyen? (Mitään asiantuntija vastauksia en osaa antaa :) )

4 kommenttia:

  1. Onnea teille vuoden johdosta ;) Monesti sitä sivusta seuranneena kuinka rakas ihminen joutuu kamppailemaan koti-ikävää ja uuden kulttuurin tuomia haasteita vastaan, ei voi oikeastaan kuin hymyillä noille kommenteille siitä kuinka tänne Eurooppaan tullaan vain paremman elämän toivossa. Voi kuinka väärässä ihmiset voikaan olla. Tokihan se varmasti joillekin tarkoittaa parempaa elämää, jos kotimaassa esimerkiksi yhteiskunnallinen tilanne ei esimerkiksi salli enää asumista. Mutta tapauksissa jossa toiseen maahan muutetaan toisen ihmisen takia ei voi muuta kuin nostaa hattua kaikille mamuille :) Itseltäni on meinannut kotimaassani jo välillä toivo loppua kesken kaiken paperisodan keskellä, niin voin vaan kuvitella miltä se miehestäni on tuntunut. Onneksi sopeutuminenkin ajan kanssa helpottuu.
    Itsekin joudun tosin välillä muistuttamaan itseäni siitä mistä kaikesta toinen on takiani luopunut. Arjessa se tuppaa välillä unohtumaan. On ne kyllä lujaa tekoa noi meidän miehet ;)

    Mitä kautta sun miehes on löytänyt Suomesta "omia" kavereita? Siis sellasia jotka eivät ennestään ole olleet sun tuttuja?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kiitos :) Onhan niitäkin, jotka menevät naimisiin (vanhemman) naisen kanssa ja pääsevät sen varjolla Eurooppaan. Ja on Mouadhin vanhemmiltakin kysytty, että kuinka paljon ne ovat maksaneet mulle,että menen Mouadhin kanssa naimisiin ja se pääsee Eurooppaan tienaamaan koko suvulle rahat... joo ei ihan mennyt niin :D On ne meidän miehet kunnon miehiä isolla M:llä ! (tuli tästä myös kaksimielinen juttu mieleen...... :DDDDD )

      Mouadh on saanut kavereita koulusta (ihan muutaman ulkomaalaisen) ja sitten se on tutustunut koirapuistossa joihinkin ja yhden paikallisen baarin edustalla sattumalta semmoseen kaveriporukkaan, jotka asuu tässä meidän lähellä (suomalaisia). Onko sun mies saanut kavereita muista ulkomaalaisista tai suomalaisista?

      Poista
    2. Sais kyllä aika hyvät rahat maksaa jotta ainakaan minä tähän rumpaan rupeisin jonkun kanssa vaan rahasta :D Mutta tokihan niitäkin on, meitä on moneen junaan. Hahah, sama meillä. Turkissa asuessaanhan mieheni antoi tosissaan osan rahoistaan perheelleen. Täällä hyvä jos riittää omaan elämiseen, ei kovin hyvä diili siis ;)

      Hahahaa, ei niistä M:istä enempää :D

      Oma mieheni tulee kyllä koulukavereidensa kanssa toimeen, muttei vapaa-ajalla halua viettää heidän kanssaan aikaansa (jota en kyllä ihmettele). Joten tällä hetkellä miehen kaverit ovat lähinnä niitä joita minun kauttani on saanut. Sopeutumisen kannalta oon miettinyt että ois kiva jos mies sais ihan "omiakin" kavereita. Mutta täällä pikku kyläsessä se on niin kovin vaikeaa :/ Mies ei tosin siitä ole valittanut, mutta mä poden välillä huonoa mieltä :D

      Poista
  2. " Kuinka moni suomalainen olis valmis jättämään KAIKEN ja aloittamaan AIVAN ALUSTA?"

    Ei kovinkaan moni,koska niin moni suomalainen on valmis elämään omassa maassaan ja rakentamaan sitä paremmaksi paikaksi.
    Sotimisen ja ihmisoikeuksien rikkomisen sijaan.

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi :)