Kaks viikkoa meni todella nopeasti. Varsinkin vikat päivät. En voinut uskoa, että torstai-iltana piti sanoa heipat perheelle. Olihan se odotettavissa, mutta silti en ollut yhtään ajatellut sitä hetkeä tai valmistautunut siihen. Aluksi ajattelin, että mikäs siinä kun halaa vaan ja sanoo bislemat. Pussailin puoli tuntia koiranpentuja ja höpöttelin niille. Mouadh halasi sen äiti ja siinä vaiheessa mun kyynelkanavat aukesivat. Sitten mä halasin ja pussailin anoppia poskille. Sitten Mouadhin siskoa. (Aamulla vielä Mouadhin isä ja äiti tuli autolla viemään meidät hotellilta junalle ja itkin vielä enemmän.) Lähdettiin pois kauhean ruokakassillisen kanssa. Mouadhin pikkuveli tuli saattamaan meitä taksille koiran kanssa, koska sen äiti pelkäs et meille sattuisi jotain. (Joku aika sitten ihan heidän kotikadun vieressä oli kidnapattu tunisialainen tyttö tämän kihlatulta, joka oli hakattu. Tyttö oli raiskattu ja löydettiin myöhemmin... :( ) Taksi tuli ja Mouadh halasi veljeään. Sit mä halasin sen veljeä, joka kuiskasi mulle : "Laura, pidä huolta mun veljestä!" Kun pääsin taksiin niin aloin vaan itkemään. Mulla oli niin ristiriitaiset tunteet. Tuntui ihan kamalalta, että vien Mouadhin sen perheeltä. Mun takia se joutuu jättämään sen äidin itkemään ja pikkuveljen ikävöimään. Toisaalta taas olin onnellinen, että hyvästeltiin yhdessä ja ettei mun tarvinnut hyvästellä Mouadhia. Se tulisi mun kanssa kotiin. Se kutsui jo Suomea kodikseen. Siitä tuli hyvä mieli.
Kuitenkin koko matkan oltiin hiljaa ja kysyin jossain vaiheessa mikä fiilis. Mouadh vaan sanoi, että ei täällä, älä puhu nyt. Näin siitä, että se pidätteli itkua. Päästiin hotellille niin sit se alkoi. Tää on mun kotimaa, mitä jos en enään nää mun perhettä. Voisinpa viedä ne täältä pois. Ehkä tän maan tilanne menee niin huonoksi, että tänne ei ole enään turvallista tulla. Mitä jos mun äiti kuolee, se on jo vanha ja sairas. Mitä noihin voi sanoa? Koitin vaan rauhoitella ja vakuutella, että tullaan pian takas ja näät vielä kaikki. Vaikka enhän mä voi tietää. Ennen nukkumaan menoa sanoin vielä : "Kiitos, että tuut mun kanssa kotiin ja jätät kaiken mun takia." Mouadh sanoi: " Tottakai tulen. Mä rakastan sua."
Koitin miettiä miltä musta tuntui sanoa heipat lentokentällä. Tai miltä tuntui "lomailla" laskien kauhulla päiviä hyvästeihin. Miten koitin tukahduttaa itkun kentällä ja vaan toimia ilman ajatuksia ja tunteita. Jos näin jonkun suomi/tunisia parin/perheen menossa kotiin yhdessä, käänsin pään pois kun en kestänyt katsoa. Näin Tunisin kentällä yhden tytön jonossa miehensä kanssa, mutta odottamassa koneeseen nousua yksin. Huomasin, että hän katsoi meitä. Yhtäkkiä hän nousi ja meni toiselle puolelle istumaan. Mulle tuli paha mieli. Tiesin niin hyvin miltä hänestä tuntui. Samalla olin niin onnellinen, ettei mun enään koskaan tarvii sanoa hyvästejä kentällä. En enään pystyisi siihen. Se kamala pala kurkussa ja ahdistus rinnassa. Se tunne kun tuut yksin kotiin ja joudut avaamaan skypen. Mä vaan romahdin kun tulin kotiin. Itkin ja itkin ja itkin. Se ikävän puristus rinnassa ja tunne koko ruumiissa, joka vaan haluaa että mies pitäis sua sylissä eikä tarvitsisi nukkua yksin. En todellakaan enään pystyisi siihen.
Olin unohtanut miten onnekas olen, että mun mies on mun kanssa samassa maassa. En oo osannut arvostaa sitä. En ole ollut siitä tarpeeksi kiitollinen Mouadhille. Nyt tajusin ja ymmärsin, että oon niin tottunut tähän, että pidän yhteiseloa itsestäänselvyytenä. Vaikka silloin kaukosuhdeaikoina vannoin ettei mulle koskaan kävis niin.
Kaikki te, jotka vielä elätte kaukosuhde aikoja, olette olleet mun ajatuksissa paljon. Ootte vahvoja ja rohkeita! Vielä se päivä tulee, kun saatte joka aamu herätä rakkaan vierestä, mä lupaan ♥
Niin ihanaa kun onkin matkustaa kotiin sen oman puolison kanssa ja ettei oikeasti tarvitse enää jättää niitä sydäntä raastavia hyvästejä lentokentällä niin ei se vieläkään turhan helppoa ole lähteä. Ei kumpaankaan suuntaan. Musta on ihan kamalaa nähdä miehen itkevä äiti lentokentällä, jotenkin tulee niin syyllinen olo. Vaikka tokihan sitä itsekin miehen perhettä ikävöi niin silti sitäkin kamalampaa on ajatella miltä miehestä tai hänen perheestään tuntuu! Vaikka meillä mies ei kyllä ikäväänsä pahemmin näytä ja Suomi on hänelle jo se koti, jota hän välillä ikävöi Turkin päässä ollessamme, niin kyllä sen silti välillä huomaa että varsinkin kun jotain suurempaa Turkissa tapahtuu, tuntee mies itsensä todella ulkopuoliseksi. Nyt kauhulla odotan sitä miltä lähteminen Turkista seuraavaksi tuntuu kun poikansa lisäksi anopilla on ikävöitävänään ensimmäinen lapsenlapsensa. :/
VastaaPoistaMeillä jotenkin noi kaukosuhde ajat oli niin hirveitä että itselleni edelleen tulee välillä se kamala tunne että mitäs jos toinen ei olisikaan tossa vierellä. Mutta täytyy kyllä myöntää että itsekin pitäisi olla useammin kiitollinen siitä että toinen on tänne asti takiani muuttanut ja jättänyt kotimaansa ja perheensä ja muistaa se vielä miehelle sanoa!
Varmasti tulee olemaan vielä sydäntä raastavampaa kun on lisäksi vielä lapsenlapsi hyvästeltävänä. Toisaalta teille voi olla helpompaa tulla kotiin, kun lapsi pitää kiireisenä ja arjen pitää pyöriä samaan malliin. Ei ole aikaa jäädä ikävöimään :) Muistetaan olla kiitollisia <3
PoistaSymppis postaus, ei ole helppoa monikulttuurisessa suhteessa jossa toisen on aina oltava pois kotimaastaan. Meilla se olen mina, tosin ihan mieluusti, silla vanhempanikin asuvat pois Suomesta mutta onhan siella sukua ja ystavia. İhania kuvia ja niista aistittavaa tunnelmaa! Mukavaa syksyn alkua!
PoistaJuuri näin, aina joudutaan hyvästelemään jomman kumman perhe. Siksi ehkä olisi reiluinta asua kolmannessa maassa, missä kummallakaan ei ole mitään. Kiitos ja kaikkea hyvää myös teille :)
PoistaIhana teksti! Itse elän kaukosuhteessa ja ihan kyyneleet tuli silmiin kun luin sun kirjotuksen:) voi kun tuntisin jonkun sun kaltaisen, ketään mun ystävistä ei ole joutunut kokemaan kaukosuhdetta niin ei ne oikeen pysty ymmärtämään mua, enkä mä niitä silloin kun ne kertoo miten raskasta on olla pari päivää erossa poikaystävästä. Toki siis varmasti onkin mutta pari kuukautta se vasta raskasta on ja siinä tuo pari päivää tuntuisi ihan unelmalta hahah:)
VastaaPoistaEn voi muuta sanoa kun <3<3<3<3<3<3 x miljoona! Voimia!
PoistaMä rupesin vaan itkemään kun luin tätä sun tekstiä. Siis se on 110% juuri niin kuin kirjoitit. On ihan sydäntä raastavaa jättää toinen ja kävellä yksin lentokoneeseen, sitä itkun määrää voisi verrata niagaran putouksiin ja tunnetta siihen että elämä loppuu. Toivon vaan niin suuresti että joku päivä meidänkin kohdalle tulee se että voimme lähteä yhdessä ja palata yhdessä takaisin. Ole siis kiitollinen ja onnellinen siitä että saat olla miehesi kanssa yhdessä. :)
VastaaPoistaSe päivä tulee varmasti, kun jaksaa taistella loppuun saakka! Mä yritän pysyä kiitollisena, välillä sitä ihmismieli tuppaa vaan unohtamaan paljon... ISO HALI sulle <3
PoistaLöysin sun blogin ihan sattumalta ja toit mun mieleen ihania muistoja. Rakastuin itse vuosi sitten mieheen lomallani ja tajusin tunteideni vakavuuden vasta kotona, kun en saanut miestä mun mielestä koko vuonna ja kylmät talvipäivät meni yksin kotona itkiessä. Käytin tosi paljon aikaa että löysin hänet netistä. Lomailustani siellä oli kulunut jo pari kuukautta mutta löysimme yhteyden taas. Hän kaipasi minua yhtä paljon kuin minä häntä, vaikka matkustaminen sinne olikin mahdottomuus rahatilanteeni vuoksi :( ikävä on edelleen, juttelimme joka päivä ja hän jopa sanoi että haluaa kanssani naimisiin. Itku tuli kun sun tekstiä luen, tää motivoi mua jatkamaan mun unelman kanssa, vaikka oonkin sitä pitäny mahdottomana, onnea ja iloa teidän elämään :) nauttikaa yhteiselostanne ♥
VastaaPoistaJos jonkun kanssa tuntee käsittämätöntä yhteyttä ja vetovoimaa, niin älä luovuta, siitä voi seurata jotain suurempaa ja ihanaa ♥ Tsemppiä ja mukavaa syksyä!
Poista