Pieni ja hento ote ihmisestä kiinni Aivan sama tunne kuin koskettava tuuli Pieni ja hento ote - siinä kaikki.

Hei rakas päiväkirjani,

tällä hetkellä mun päässä myllertää. Oon innoissani ja samaan aikaan järkyttynyt. Oon kohta ollut täällä puoli vuotta mun elämästä. Tuntuu, että tulin kaksi kuukautta sitten. Nyt mua on alkanut pelottaa tulla Suomeen. Jätin kaiken taakseni silloin huhtikuussa ja nyt mun täytyy aloittaa kaikki (tavallaan) aivan alusta. Asunto on, mutta työpaikka ja koulu ON PAKKO hoitaa loppuun.


Täällä oon (ehkä vähän) elänyt niinkun olisin vaan lomalla eikä tarvii miettiä mitä odottaa Suomessa. Tavallaan oon lopettanut täällä tulevaisuuden ajattelun ja keskittynyt elämään vaan päivä kerrallaan. Oon aina ollut suunnittelija ja suunnitellut miten elämäni tulee menemään. Tyyliin näin: "Tän ikäisenä mulla on unelma ammatti ja saan kuukaudessa näin paljon rahaa ja sitte käyn 3 kertaa vuodessa ulkomailla lomalla ja mulla on koira ja iiiiiihana mies joka tienaa näin paljon ja sitte me rakennetaan talo ja sitte meillä on häät joissa on ainakin 200 vierasta ja sitte me saadaan 3 lasta ja ne alkaa harrastaa tätä ja sitte ja sitte....."Koskaanhan se ei ole suunnitelmien mukaan mennyt ja siksi oonkin sitten saanut aina vähän draamaa elämääni.

Moni (nimenomaan sukulaiset) eivät olleet innoissaan ideasta, että lähden kesken koulun toiselle mantereelle ja vieläpä (muslimi :D) miehen perässä. Koska koulu ja ammatti täytyy hankkia ennen mitään "huvimatkoja". Oikeassahan he olivat, vai olivatko sittenkään?


Näin mä ajattelin helmikuussa 2012: oon 22.v (nyt 23.v) ja aina elänyt suorittajan elämää. Halusin aina ala-asteella ja yläasteella hyviä numeroita koulusta ja olla JOTAIN. Halusin ilmaisutaidon lukioon ja halusin hakea teatterikorkeaan ja musta piti tulla kuuluisa näyttelijä ja JOTAIN SUURTA. Halusin ihan kauheasti näyttää kaikille ja varsinkin itselleni, että kaikki aherrus ja puherrus on tuottanut tulosta.


No, mitä tapahtui. Lukion eka vuosi oli elämäni hirvein ja siitä seuraavat vuodet olivatkin ehkä elämäni parhaimpia. Sain uusia ystäviä ja päätin, että mä lähden Helsinkiin. Ylppäreiden jälkeen en paljon jaksanut pääsykokeisiin lukea ja kokoajan tiesin sisälläni, et mä en tiedä mitä mä oikeen haluan tehdä elämälläni. Niin siinä sitten kuitenkin kävi että pääsin Haaga-Helian Ammattikorkea kouluun lukemaan hotelli- ja ravintola-alan liikkeenjohtoa. Muistan kuinka haastattelussa sanoin, et joo haluan oman ravintolan ja musta tulee johtaja ja plaa plaaaaaaaaaaaa. Ekana vuotena kävi kuitenkin hyvin selväksi, että tämä ei ole se minun juttuni. En kuitenkaan voinut jättää kesken kun olin jotain aloittanut niin loppunhan se oli käytävä. Ajattelin, että ehkä se auttaa, et vaihdan linjaa keittiö puolelle. Nyt voin sanoa, että VIRHE!!! Mut vaihdoin kuitenkin. Kaikkia kursseja ei saanut hyväksiluettua ja jouduin vaihtelemaan luokkien välillä. Tässä vaiheessa meni pieninkin motivaatio, halusin vaan pois. Uppouduin töihin ja koulu meni siinä sivussa, tyylillä kunhan nyt läpi pääsee. Olin ihan kauhuissani, koska en ole koskaan ennen ollut sellainen. Mä oon aina lukenut kokeisiin 2-3 päivää ja halunnut saada hyvät numerot. Koko viime vuosi meni töissä ja tosi vähän koulussa. Nyt mulla on enään oppari ja sitähän mun piti tehdä täällä.

Tiian kanssa viinitilalla

Viime helmikuussa mä kuitenkin ajattelin, et mitä jos koittaisin ottaa vähän aikaa itselleni ja lopetan stressaamisen ja annan asioiden mennä niinkuin menee ja tunnen itteni kuitenkin sen verran hyvin, et kyl mä sen koulun teen loppuun kun vaan saan motivaation. Väkisin siitä ei tule mitään ja jos olen kokoajan muutenkin onneton niin ei tuu mitään. Olin kyllästynyt ikävöimään ja ravaamaan Suomi-Tunisia väliä. Siksi mä sitten päätin, et oon niin monta vuotta nyt mennyt koulusta kouluun, kertaakaan pysähtymättä miettimään, MITÄ MÄ OIKEASTI HALUAN TEHDÄ? Mitä järkeä laittaa monta vuotta elämästään hukkaan, koska luulee tietävänsä mitä haluaa? Jos mä nyt laitan elämästäni puoli vuotta siihen, et mietin ihan tosissani ja hengähdän hetken ja mahdollisesti löydän ratkaisun, niin mitä väärää siinä voi olla?

Nyt on puoli vuotta mennyt ja mä oon miettinyt ja miettinyt ja tunnustellut ja pohtinut eri vaihtoehtoja. Varmaa vastausta en ole saanut, mutta oon tajunnut silti jotain. Mä olen 23-vuotias ja moni alkaa vasta opiskelemaan tässä iässä. Mulla on jo melkein yksi ammatti ja hirmuisesti työkokemusta. Mulla on mies ja lemmikit ja perhe ja iiiiihania ystäviä. Oon aina ajatellut, et mä en ole vielä saavuttanut elämässäni yhtään mitään. Mitä muut mun ikäiset ovat saavuttaneet? Ihan samat asiat kuin minäkin, kaikki me ollaan yhtä "hukassa" ja mietitään mitä me seuraavaksi tehdään. Ei tulevaisuutta voi tietää, eikä ole tarkoituskaan tietää. Mulla ei ole kiire mihinkään "saavutuksiin". Jokainen terve päivä rakkaiden ihmisten keskellä on jo saavutus. Loppujen lopuksi tässä elämässä suurimmat saavutukset ovat rakkaiden kanssa vietetty aika.

Kirjeessä lukee "Tuletko vaimokseni?"



google